Ensimmäinen kaikessa

Vanhimpana Pipin täytyi aina mennä ensimmäisenä – kokeilla järven kylmää vettä tai astua pimeälle ullakolle.

Sillä välin kun hänen pikkusisaruksensa pysyivät turvassa hänen takanaan, Pip toivoi usein, ettei hänen tarvitsisi aina olla se rohkea.

Sitten pyörteilevä valkoinen sumu vyöryi kyläjuhlaan johtavalle polulle ja muutti tutun metsän pimeäksi ja salaperäiseksi.

Nuoremmat lapset vinkuivat ja pysähtyivät varjoja peläten. Pip katsoi alas pieneen paperilyhtyynsä tietäen, että he tarvitsivat häntä.

Pip otti syvään hengittäen ensimmäisen askeleen sumuiseen metsään ja kohotti lämpimän lyhtynsä korkealle karkottaakseen pimeyden.

Kun lyhdyn valo karkotti aavemaiset varjot, Pip etsi maasta turvallisimpia kohtia, joihin astua.

Äkkiä voimakas tuulenpuuska ravisteli puiden oksia ja uhkasi sammuttaa pienen lyhdyn lepattavan liekin.

Pip suojasi pientä liekkiä käsillään ja vartalollaan ja seisoi ryhdikkäänä pitääkseen valon kirkkaana.

Nähtyään hänen rohkean toimintansa nuoremmat lapset astuivat valoon, valmiina seuraamaan isoveljeään minne tahansa.

He kulkivat yhdessä halki sumuisen metsän seuraten lämmintä valopolkua, jonka Pip loi heille.

Yhtäkkiä tummat puut väistyivät, ja kyläjuhlan kirkkaat, kimaltelevat valot toivottivat heidät tervetulleiksi pois sumusta.

Pip hymyili juhlan lämpimässä valossa, turvassa. Ensimmäisenä kulkeminen tuntui erityiseltä, kun se tarkoitti tien näyttämistä niille, joita hän rakasti.