Perhe, joka valitsi minut

Kodikkaassa makuuhuoneessaan lapsi piteli hopeista tähtiriipustaan ja katsoi ulos ikkunasta. Mistä hänen tarinansa oikein alkoi?

Äiti ja isä istuivat lähekkäin ja avasivat värikkään leikekirjan. He näyttivät kartan, jossa näkyi kaukaisia vuoria ja leveitä, sinisiä jokia.

Lapsi tarkasteli tarkasti kuvaa pienestä ja rohkeasta siemenestä. Voisiko pieni siemen todella kulkea niin pitkän matkan?

Lapsi sulki silmänsä ja kuvitteli pienen siemenen nousevan suurelle, avaralle taivaalle ja aloittavan rohkean seikkailunsa.

Pieni siemen tanssi lämpimässä tuulessa, leijui korkealla vihreän metsän yläpuolella ja suuntasi kohti tuntematonta.

Viileä tuuli puhalsi ja tummat sadepilvet kerääntyivät, mutta pieni siemen purjehti turvallisesti myrskyn halki.

Vihdoin tummat pilvet väistyivät, ja lämmin, kultainen auringonsäde laskeutui alas johdattamaan pienen siemenen kotiin.

Pienen pieni siemen laskeutui pehmeästi leijaillen ravinteikkaaseen ja lämpimään multaan – juuri siihen kohtaan, jossa sen oli aina ollut määrä kasvaa.

” Tiesikö tuuli, minne mennä?” lapsi kysyi silmäkulmassaan kyynel. Äiti puristi hänet lämpimään, tiukkaan syleilyyn.

Isä hymyili ja osoitti muistokirjan viimeistä sivua. ”Tuuli tiesi sen”, hän kuiskasi, ”sillä sydämemme kutsuivat sinua aina kotiin.”

Lapsi kosketti hopeista tähtikaulakoruaan ja tunsi sisällään lämpimän hehkun. Hän oli turvassa kahden häntä eniten rakastavan ihmisen välissä.

Lämpimässä syleilyssä lapsi tiesi kasvaneensa toisessa puutarhassa, mutta oli vihdoin kotona – siellä, minne kuului.