Rohkea Luna

Syvällä humisevassa mäntymetsässä syntyi pieni Luna. Se oli laumansa pienin pentu, mutta sen pieni kuono värisi alituiseen.

Sillä välin kun hänen sisaruksensa painivat ja telmivät, Luna istui hiljaa ja nuuhki raikasta, männyn tuoksuista tuulenvirettä.

Kun talven raskaat lumisateet saapuivat, lauman oli etsittävä uusi koti. Ne lähtivät matkaan halki kylmien, valkoisten kukkuloiden.

Ravattuaan korkeaa, tuulista harjannetta pitkin Luna sai yhtäkkiä kylmässä tuulenvireessä vainun oudosta, pistävästä hajusta.

Luna vinkui ja nyki emonsa turkkia, mutta suuret sudet olivat liian kiireisiä ponnistellessaan syvässä lumessa huomatakseen sen.

Luna luotti vainuunsa ja ravasi rohkeasti eteenpäin. Se nuuski syvää lunta löytääkseen pelottavan hajun lähteen.

Terävä haju johdatti hänet suoraan piilevän vaaran luo. Aivan edessä syvää rotkoa peitti ohut ja hauras jääkerros.

Luna pysähtyi aivan hauraan jään reunalle ja ulvoi kaikin voimin varoittaakseen perhettään.

Kuullessaan sen pienen mutta raivokkaan ulvonnan suuret sudet pysähtyivät liukuen vain tuumien päähän murenevasta jääreunasta.

Ylpeä alfauros astui esiin ja painoi kuononsa hellästi Lunaa vasten. Koko lauma katsoi pientä pentua syvän kiitollisuuden vallassa.

Kuonoaan apunaan käyttäen Luna johdatti perheensä ylpeänä jäisen rotkon ympäri kohti turvallista reittiä.

Lämpimässä ja aurinkoisessa laaksossa Luna hymyili. Hän oli osoittanut, että pieninkin pentu voi olla mahtava sankari.