Hanan tähtivalaistu matka

Sammalpesässään mukavasti oleileva pikkuruinen kolibri Hana katsoi ylöspäin, kun hänen isoäitinsä osoitti kimaltelevaa yötaivasta.

Viileä syystuuli kuiskasi, että oli aika lähteä. Hana veti syvään henkeä ja kohosi rohkeasti avaraan, hämärtyvään taivaaseen.

Korkealla tummien kukkuloiden yläpuolella tähdet tuikkivat kuin ystävällinen kartta. Hana seurasi hohtavaa polkua, ja hänen pienet siipensä surisivat täynnä energiaa.

Yhtäkkiä paksut, harmaat pilvet vyöryivät taivaalle ja nielaisivat kirkkaat tähdet. Hana ei enää nähnyt hohtavaa karttaansa.

Eksyksissä kylmässä ja kosteassa sumussa Hana tunsi itsensä hyvin pieneksi. Sitten hän muisti isoäidin lämpimän äänen ja tiesi, että hänen täytyi lentää korkeammalle.

Voimakkaalla ponnistuksella Hana työntyi ylös paksun sumun läpi. Yhtäkkiä hän pääsi kirkkaalle, tähtikirkkaalle taivaalle.

Siellä loisti kirkkaana kaunis Tähtikukka-tähdistö. Sen hohtavat terälehdet osoittivat tien eteenpäin.

Yhtäkkiä raju tuulenpuuska pauhasi halki yön ja uhkasi viedä pienen kolibrin kauas pois sen reitiltä.

Hana veti siipensä tiiviisti kylkiään vasten ja kiisi rohkeasti ulvovan myrskytuulen halki, katse kiinnitettynä yläpuolella siintävään kimaltavaan tähtipolkuun.

Ulvova tuuli tyyntyi vihdoin. Alhaalla lämmin, kultainen valo alkoi levitä kauniin vihreän laakson ylle.

Hana leijaili alas kohti tuoksuvia kukkia, sydän täynnä iloa. Hän oli selvinnyt pitkästä yöstä.

Juodessaan makeaa mettä Hana katsoi kiitollisena kohti haalistuvia aamutähtiä tietäen, että hänen isoäitinsä viisaus ohjaisi häntä ikuisesti.