Bella löytää oman pesänsä

Bella-mehiläinen rakasti kodikasta pesäänsä vanhassa tammessa. Se viiletti aurinkoisella niityllä ja tanssahteli kukasta kukkaan.

Yhtäkkiä leikkisä tuulenvire vei Bellan kauas pois. Kun tuuli tyyntyi, hän oli aivan yksin hiljaisessa ja vieraassa laaksossa.

Bella laskeutui kirkkaankeltaiselle päivänkakkaralle lepäämään. Hämmästyksekseen hän huomasi päivänkakkaran terälehtien kääntyvän kohti aurinkoa ja osoittavan sitä kuin pieni nuoli.

Vain muutaman tuuman päässä kellokukka nyökkäsi täsmälleen samaan suuntaan. Kukat toimivat yhdessä näyttääkseen hänelle tien!

Siipiään rohkeasti räpytellen Bella seurasi kallellaan olevien kukkien polkua. Punapila-rivistöt kumartuivat toisensa jälkeen näyttämään hänelle tietä.

Aurinko alkoi laskea ja heitti pitkiä, tummia varjoja niitylle. Silti ystävälliset kukat kurottuivat eteenpäin näyttämään tietä.

Hämärän laskeutuessa ryhmä helokkeja avautui. Ne hohtivat pimeydessä kuin pienet lyhdyt ja valaisivat hänen polkuaan.

Bella lensi kimaltelevan puron yllä. Jopa viileän veden pinnalla kelluvat valkoiset lumpeet muodostivat siistin jonon, joka osoitti hänelle tien kotiin.

Ruohoisella kukkulalla rivi korkeita auringonkukkia kumarsi kultaisia päitään. Ne osoittivat suoraan kohti edessä häämöttävää tuttua metsää.

Astuttuaan varjoisaan metsään Bella näki suuren tammensa kauempana. Metsänpohjan violetit orvokit osoittivat suoraan sitä kohti.

Bella surisi ilosta lentäessään lähemmäs mahtavaa tammea. Hän kuuli perheensä suloisen ja lohdullisen surinan heidän odottaessaan häntä.

Bella käpertyi turvallisesti viihtyisän pesänsä suojiin. Hän tiesi, ettei enää koskaan tunsisi itseään eksyneeksi, sillä hänen kukkaystävänsä opastaisivat hänet aina kotiin.